Suomentajan esipuhe: Tällä sivulla on suomennos asturialaisen kirjailijan Xandru Fernandézin asturiankielisestä novellista El País que se paecía al oeste, joka on julkaistu hänen kokoelmassaan Entierros de xente famoso. Olen suomentanut novellin Xandrun luvalla yhteistyössä asturialaisen Xurde Piñera Alonson kanssa. Xandrun teoksia ei ole aikaisemmin suomennettu, ja asturian kielestä on muutenkin suomennettu hyvin vähän, tietääkseni vain jonkin verran Antón Garciaa. Minusta asturialaista kirjallisuutta tulee suomentaa, koska kulttuuria ei Suomessa tunneta ja koska havaitsen kansanluonteissamme tiettyä yhteneväisyyttä. Pienet sitkeät kansat pitävät kiinni omintakeisista kulttuureistaan viimeiseen asti, vähän niin kuin gallialaiset Asterixissa. Fernandezin tarinoista löytyy suomalaisille tuttua vähäeleistä huumoria ja karun kansanluonteen kuvausta pientä oivallusta vaativalla kerrontatyylillä. Asturian kieli saavuttaa pikku hiljaa entistä virallisempaa asemaa Espanjassa; syksyllä 2020 se hyväksyttiin käyttöön Asturian maakunnan parlamentissa. Suomentamisen tavoitteena on tietysti myös pitää yllä ja voimistaa supisuomelta kuulostavaa suomen kieltä. Tässä siis Maa kuin villi länsi, olkaa hyvä.

Maa kuin villi länsi

Isä katsoo teeveetä. Hänellä on yllään sininen farkkupaita, jalassa haalistuneen vihreät vakosamettihousut, ruskea-mustaruudulliset tohvelit ja tummansiniraidalliset tennissukat. Isä istuu nojatuolissa, ja vasen iskiaksen vaivaama jalka lepää pienellä puupallilla, jonka isä nikkaroi minulle, kun olin kolmen vanha. Leuassa on kahden päivän sänki. Nojatuolin vasemmalla puolella on pieni lasipöytä. Sen päällä on sanomalehti avattuna ristisanasivulta, tuhkakuppi, johon on tyrkätty puolen tusinaa tumppia, puolikas L&M-aski ja kahvila Solimarin sytkäri Benidormista. Isä katsoo telkkaria keskittyneen näköisenä. Hän raapii välillä vasenta poskeaan, välillä vasenta jalkaa. Parinkymmenen minuutin välein hän sytyttää tupakan.

Isä katsoo kaiken, mitä telkkarista tulee: elokuvat, dokumentit, visailut, jalkapallomatsit, pyöräkisat, mainokset – siis varsinkin mainokset. Ainut, mitä hän ei katso, ovat uutiset. Hän vaihtaa kanavaa heti, kun uutislähetys alkaa, ja jos kaikilta kanavilta tulee uutisia, hän menee keittiöön hakemaan syötävää, käy vessassa, tyhjentämässä tuhkakupin tai kylvyssä, tai juttelee äidin kanssa. Isää ei paljon haittaa se, että äiti on ollut jo pari vuotta vainaa. Isä ei anna helpolla periksi, vaikka kyseessä olisi jokseenkin mahdoton tehtävä.

Isä tykkää sotaleffoista: Navaronen tykit, Taistelu Britanniasta, Kosto Burmassa, Toko-Rin sillat. Kaikkein eniten hän kuitenkin tykkää länkkäreistä. Hänen sankareitaan ovat John Wayne ja Randolph Scott. Isän mielestä täydellinen parivaljakko ovat Richard Widmark ja James Stewart elokuvassa He ratsastivat yhdessä, mutta Yul Brynner ja SteveMcQueen elokuvassa The Magnificent Seven, jota hän parhaillaan katselee, ovat myös ihan okei.

Isä sanoi aina, että tämä maa on kuin villi länsi. Ei ole lakeja eikä lippuja, ja kristitty voi ratsastaa vaikka viikon törmäämättä toiseen samanuskoiseen. Isä vei minut pienenä aina ylös vuorten välissä oleville laitumille katsomaan lehmiä ja karjapaimenia, jotka niitä taitavasti paimensivat. Isä vei minut metsällekin syvälle saniaisten katveeseen, missä haisi ja maistui sumu ja veri. Hän opetti minut ampumaan, kun en jaksanut vielä nostaa haulikkoakaan. Isä tykkäsi nukkua ylärinteiden pienissä autiokämpissä ja hauduttaa folioon käärittyjä chorizomakkaroita nuotiolla tornipöllöjen hyrinää ja susien ulvontaa kuunnellen. Luulin aina, että isä eläkkeelle jäätyään lähtisi pyssyn ja hevosen kanssa vuorille erakoksi. Hän valitsikin kumppaneikseen laiskanlinnan ja television.

Isä vahtaa silmä tarkkana leffaa, jonka on nähnyt ainakin parisataa kertaa. Villinlännen kylässä joku tyyppi yrittää suostutella hautausurakoitsijaa hautaamaan toisen tyypin. Hautausurakoitsija ei suostu, ei niin mistään hinnasta. Selittää syyksi, että vainaja on intiaani eikä kukaan halua intiaania valkoisten hautausmaalle, ja vaikka joku firmasta suostuisikin hautaamaan, kukaan ei uskalla ajaa ruumisvaunuja, koska matkalla voi joutua kyläläisten luotikuuroon. Esiin astuu mustiin pukeutunut muukalainen, joka tarjoutuu vapaaehtoiseksi. Tyypillinen kohtalokas kovanaama. Se on Yul Brynner. Pian joukkoon liittyy toinenkin uhmakkaan näköinen tyyppi: Steve McQueen. Miehen nousevat vaunuihin ja lähtevät köröttämään hautuumaalle päin. Paikalliset ampuvat, mutta miehet hoitelevat tilanteen. Palkkioksi tulee vain pullo, todennäköisesti viskiä.

Puhelin soi. Isä odottaa kolme soittoa, ennen kuin nousee tuolista. Puhelin ehtii soida kuusi kertaa, ennen kuin isä ehtii vastaamaan, hänen kun on iskiaksen takia vaikea päästä liikkeelle. Hän nostaa luurin ja kysyy, kuka soittaa.

Se on Ramiro.
No, mitäpä Ramiro haluaa?
Ramiro haluaa varoittaa, että Falín on nyt kuollut.
Se ei paljon liikuta isää.
Kyllähän Ramiro tietää, että Falínilla ja isällä oli huonot välit. Siis tosi huonot välit. Koska Falín oli isälle velkaa korttipelistä.
Isän mielestä kuolleilla ei ole velkoja.
Ramiro on samaa mieltä, mutta Falínin poika on kuulemma eri mieltä.
Isä ei tiedä, kuka on Falínin poika.
Ramiro tietää, että Falínin poika on tyyppi nimeltä Barriales, kolmekymppinen kansalliskaartilainen, joka räyhää kännissä ollessaan.
Isää alkaa tympiä Ramiron kanssa jauhaminen.
Ramiro haluaa kuitenkin vielä ilmoittaa, että Barriales haluaa maksaa isänsä velan ja voi haastaa samalla riitaa. Ja siksi Ramiro halusi varoittaa isää. Ettei isä menisi tänään baariin pelaamaan korttia.
Ei isä ajatellutkaan mennä tänään baariin. Hän ei nykyään käy enää kovin usein baarissa. Nykyään hän pysyy mieluummin kotona ja katsoo leffaa. Sitä paitsi isän koira kuoli tänä aamuna.
Ramiro ei tiennytkään, että isältä on kuollut koira.
Koira otti ja kuoli, kun isä oli pihalla kaivamassa perunamaata. Koiralla oli tapana lojua auringossa, kun isä teki pihahommia. Ja niin tänäkin aamuna. Mutta tänä aamuna koira yhtäkkiä puuskahti kuin ilmapallo, josta pääsee ilmat pihalle, ja kun isä meni katsomaan, koiralta oli henki pois.
Ramiron mielestä se oli hyvä koira.
Isä on samaa mieltä.
Ramiron mielestä on hyvä, ettei isä aio mennä tänä iltana baariin pelaamaan korttia.
Isä ei nyt enää tiedäkään varmaksi, onko menossa baariin vai ei. Häntä ei edelleenkään huvita mennä, mutta ei hän myöskään halua, että kukaan luulee, että hän pelkää Barrialesia, kuka se nyt sitten onkin.
Ramirolla ei ole siihen mitään sanottavaa.
Isä sanoo hyvästit ja katkaisee puhelun.

Kun isä palaa teeveen ääreen, Yul Brynner jututtaa leffassa joitain meksikolaisia tyyppejä. Isä ottaa L&M-askin, sieltä tupakan ja sytyttää. Nyt hän ei katsokaan enää tv-ruutua. Hän tuijottaa pientä baarikaappia. Sen päällä on kirjoja, pari kehystettyä valokuvaa, joista toisessa olen minä, ja kasa DVD-elokuvia, joita on tullut ilmaiseksi sanomalehden tilauksen mukana. Useimmat leffoista ovat länkkäreitä ja vielä niitä tosi huonoja, joita John Wayne teki, kun oli jo lihonut ja esitti enää vain itseään.

Isä nousee, sammuttaa television ja menee vessaan. Parinkymmenen minuutin kuluttua hän tulee sieltä suihkunraikkaana ja parta ajeltuna. Hän tunkee paidanhelman housuihin ja pyhäkengät jalkaan. Hän vetää pikkutakin niskaansa ja painuu ulos läimäyttäen oven perässään kiinni.

Tämä oli aikoinaan kylä, missä ihmiset näyttivät olevan vain käymässä. Tänne tultiin töihin ja asetuttiin, mutta juuret olivat jossain muualla, ja kun työt loppuivat, ihmiset palasivat kotiseuduilleen. Kylä kukoisti kahden puolen katua, ja kahden puolen katua se myös lakastui. Jalkakäytävät kulkevat nyt kumminkin puolin lähes autioina, varsillaan puolen tusinaa baaria ja kauppaa muttei yhtään elokuvateatteria. Sähköjohdot keinuvat asvaltin yllä, kun tuulee tai menee bussi. Kissat hiirestävät tyhjillä tonteilla.

Isä kävelee vakaaseen mutta rauhalliseen tahtiin, iskias pitää siitä huolen. Hänellä on kädet housuntaskuissa ja takin helmat rutussa kylkiä vasten. Isä nyökkää vaiti parille kolmelle vastaantulijalle. El Rápidu saa samanlaisen tervehdyksen.

El Rápidu eli ”Nopsa” ei ole miehen oikea nimi, mutta kukaan ei enää muista hänen oikeaa nimeään. Hänellä on sama nimi kuin baarilla, jonka hän perusti neljä vuosikymmentä sitten. Hän olisi voinut jo viettää eläkepäiviä yhtä pitkään kuin isäkin, mutta baarihomma on hänen mukaansa sellaista, että siitä jäädään eläkkeelle vasta hautaan mennessä. El Rápidu otti likaiseksi kauhtuneen punertavan villapaitansa ensimmäistä kertaa käyttöön sinä päivänä, kun minä menin ensimmäiselle ehtoolliselleni. Että sellainen sattuma. Ennen ehtoollista isä vei minut El Rápidun baariin ja käski tarjoilla minulle kaadon siideriä. Isä ei halunnut, että maistaisin viiniä ennen kuin olin kokeillut siideriä. El Rápidun silloin tummanpunaiselle uudelle paidalle roiskui siideriä, ja siideriä roiskui minun tummansiniselle pikkutakillenikin, ja äiti, joka odotti baarin ovella, meinasi kuolla häpeästä eikä puhunut meille isän kanssa kahteen päivään.

El Rápidu nyökkää isälle pienesti pilkallinen hymynkare suupielessä. Peli on juuri alkanut. Domino nimittäin. Baarissa pelataan välillä korttia, eli tutea tai musia, ja välillä dominoa. Paikalla ovat Manolo Perruques ja Lito Partelagua sekä Pedrón, joka on kuuro, ja vielä Paulino Pesicola, joka pelaa isän paikalla, kun isä ei ole paikalla. Pedrónin selän takana seinällä on mustavalkoinen valokuva 1960-luvun kyläjuhlien carrera de cintas -hevoskisoista. Kuvan vieressä on kaivoslamppu ja toisella puolella yhteisvalokuva 1970-luvulta El Rápidusta eli “Nopsasta” ja nyrkkeilijästä, jonka lempinimi oli El Lentu eli ”Hidas”.

Paulino Pesicola nousee antaakseen paikkansa isälle. Kukaan ei sano mitään. Paulino valitsee toisen tuolin, jolta voi katsella peliä häiritsemättä. Baarin tuoleissa on metallijalat ja viilusta taivutetut istuimet ja selkänojat. Isä riisuu takkinsa ja ripustaa sen tuolin selkänojalle. Hän ottaa takin taskusta L&M-askin ja Solimarin sytkärin ja asettaa ne pöydälle. Sitten hän tarttuu dominopalikoihin.

Peli etenee hiljaisuuden vallitessa. Ei kuulu kuin teeveen taustahälinää ja El Rápidun satunnaisia käheitä kommentteja tv-visan kilpailijoille. Puolen tunnin välein baarin ohi menee bussi, mikä helisyttää näyteikkunaa. Lasin läpi näkee, että ilta pimenee. Katuvalot syttyvät kohta.

Peli on melkein ohi, kun Ramiro tulee paikalle. Hän ei käy istumaan vaan menee seisomaan kädet puuskassa Paulinon viereen. Hän katsoo vaivihkaa kysyen El Rápidua, joka katsoo takaisin ja pudistaa päätään. Ramiro esittää seuraavansa kiinnostuneena peliä.

Manolo Perruquesilla on kehno ilta, joten siksi hän varmaan avaa sanaisen arkkunsa ensimmäisenä. Hän kysyy isältä koirasta, joka on siis kuollut, ja isä selittää taas saman, minkä selitti jo Ramirolle puhelimessa ja minkä Ramiro on varmaan jo kertonut kaikille, paitsi ehkä Pedrónille, koska Pedrónin kanssa on ihan mahdotonta puhua puhelimessa. Manolo kehuu, kuinka hyvä koira isällä oli. Isällä ei ole aiheeseen mitään lisättävää. Ramiro avaa suunsa, muttei sanokaan mitään.

Lito Partelagua ennustaa, että huomenna sataa. Isä ei usko. Ei voi sataa, koska pitää istuttaa loput perunat ja kaivaa koiralle hauta.

Liton mielestä tällaisessa tapauksessa pitää soittaa eläinlääkärille, mutta isä ei aio soittaa mihinkään. On sitä ennenkin koiria haudattu. Litolla on hyvä ilta, hän on pelin kingi, joten hän ei halua pilata iltaansa kinaamalla enempää jostain kuolleesta koirasta.

Muillakaan ei vaikuta olevan intoa jatkaa kyseistä keskustelua. Paulino Pesicolan selkä naksahtaa joka kerran, kun hän liikahtaa tuolissa, ja joka kerta Ramiro käskee hakemaan papin paikalle. Se oli ihan hauska sutkaus ensimmäisellä kerralla.

Ulkona on ollut pimeää jo pitkään, kun äijät nousevat pöydästä hyvästelemään. Paulino Pesicola ja Manolo Perruques ovat lähdössä samaa matkaa ja katsovat kysyen ensin isää, sitten Ramiroa, menevät ovelle ja kääntyvät vielä kysymään, haluaako Pedrón tulla mukaan. Sitä pitää kysyä erikseen neljä kertaa. Pedrón sanoo kyllä ja että odottaisivat. Paulino ja Manolo odottavat. Kun nämä kolme ovat häipyneet, Ramiro ja Lito jäävät vielä isän kanssa baaritiskille odottamaan, että El Rápidu tekee heille paukut.

Äijät eivät puhu mitään, juovat vain. Vilkaisevat välillä telkkaria. Lito ja Ramiro katsovat välillä ikkunasta ulos. Jokunen tyyppi menee ohi. Ei ketään merkille pantavaa.

Miehet lähtevät baarista aika myöhään illallisajan jälkeen vaitonaisina ja synkkinä. Lito hyvästelee ensimmäisenä. Ramiro ja isä katsovat pitkään hänen peräänsä kadulla. Sitten Ramiro sanoo hyvästit. Isä ei vastaa siihen mitään, lähtee vain raahustamaan kotia kohti.

Kadulla ei ole juuri ketään. Kaksi kuudentoista kieppeillä elävää tyttöä odottaa viimeistä bussia, pari mustiin pukeutunutta leskirouvaa tekee hyvästejä porttikongissa, ja sitten liikkeellä on kyllä yksi kolmekymppinen mies, mutta miehen nimi on Nacho, ei Barriales.

Isä tulee kotiin. Hän vetää ulko-oven hissukseen kiinni, riisuu kengät ja takin ja heittää sen sohvan selkänojan päälle. Hän hakee keittiöstä lasin vettä, ottaa tyhjän tuhkakupin, laskee sen lasipöydälle ja asettaa baarista ostamansa L&M-askin ja Solimarin sytkärin tuhkakupin viereen. Sitten hän rojahtaa nojatuoliinsa.

Isä napsauttaa telkkarin päälle. Vaihtaa pari kertaa kanavaa. Telkkarista tulee uutisia. Ja vielä lisää uutisia. Amerikkalainen elokuva. Komedia, jossa esiintyvät Steve Martin ja Diane Keaton. Isä laskee kaukosäätimen pöydälle, ottaa L&M-askin ja sytkärin, vetää tupakan askista ja sytyttää.

Elokuva on moderni versio mustavalkoisesta klassikosta. En voi sietää Steve Martinia, ja Diane Keatonia vielä vähemmän. Mutta jostain syystä leffa on päällä minullakin, ja vilkuilen sitä korjatessani viimeisiä kokeita. Olen juuri antamassa arvosanaksi kolme ja puoli, kun Diane Keaton kiljaisee elokuvassa ja puhelimeni soi. Katson kännykän näyttöä. Tähän aikaan illasta soittaja ei voi olla kukaan muu kuin isä.

Vastaan. Isän ääni kuulostaa samalta kuin aina ennenkin. Niin kuin hän ei oikein soittaisikaan. Niin kuin puhelu vain tapahtuisi kuin jokin yskänpuuska tai iskiaksen aiheuttama kutina jalassa.

Isä arvelee, että on ehkä liian myöhäistä soittaa. Menen aina aika myöhään nukkumaan, joten ei haittaa, vaikka isä soittaa minulle tähän aikaan.

Isän mielestä liian vähä nukkuminen on huono tapa. Kun hän kävi töissä, hän nukkui vähintään yhdeksän tuntia päivässä. Paitsi jos oli viihteellä. Silloin hän meni baarista suoraan töihin eikä nukkunut yhtään. Ei se nyt kuitenkaan ihan sama ole, nukkuuko vähän vai jättääkö kokonaan nukkumatta. Kroppa kyllä huomaa eron.

Minun kroppani ei kyllä huomaa mitään. En sitä paitsi ole yhtä hyvä bilettäjä kuin isä aikanaan oli. Biletyskyky hypännee sukupolven yli. Jos joskus saan lapsia, niistä tulee varmaan ihan mielettömiä bile-eläimiä.

Isä kysyy, muistanko Turkin Pepeä, jonka kanssa hän pelasi korttia, kun olin pieni.
Muistan tosi vähän Turkin Pepestä, mutta nimi on jäänyt hyvin mieleen.
Turkin Pepe vältteli yhteenottoja. Jos joku haastoi riitaa, hän ei lähtenyt mukaan. Pepe sanoi, ettei kannata tapella jokaisen vastaantulevan pösilön kanssa.
Turkin Pepe taisi olla aika viisas mies.
Ei isän mielestä. Pepe kuoli ennen aikojaan, koska ei pistänyt kampoihin. Pepe antoi niin paljon siimaa ääliöille, että kun hän lopulta halusi pistää kampoihin, oli jo liian myöhäistä. Kun Pepe ensimmäisen kerran pisti kampoihin, se olikin sitten viimeinen kerta. Isä taas ei hukannut yhtään tilaisuutta näyttää, että hänen kanssaan ei ole leikkimistä.
Isän kyseinen luonteenpiirre on jäänyt minulle hyvin mieleen.
Isä kysyy, tunnenko ketään Barrialesia.
Ei, nimi ei kuulosta tutulta.
Isäkään ei tunne tyyppiä. Tietää vain, että Barriales on Falínin poika. Isä aprikoi, satunko tietämään, että Falín on kuollut.
Ei, sitä en tiennyt.
Isä kysyy, onko minulla kaikki hyvin.
Joo, ihan ookoo. Mikäpä tässä.
Isä ei keksi enää muuta puhuttavaa. Hän sanoo hei sitten. Minäkin sanon hei. Katkaisemme puhelun.

Puhelun jälkeen isä palaa istumaan teeveen ääreen. Hän sytyttää taas uuden tupakan. Mutta hän ei vedä henkeen. Tupakointi ei kuulemma ole haitallista, jos ei vedä henkeen.

Isä ei katso tv-ruutua. Hän tuijottaa John Waynen DVD-leffoja baarikaapin päällä. Isä aikoo ripustaa ne pihalle puiden oksiin lintujen pelätiksi. Hän on nähnyt kikan käytössä muiden pihoilla. Linnut ilmeisesti pelkäävät auringossa välkehtiviä levyjä. Levyillä on vain leffoja, joita isä ei aio katsoa enää koskaan uudestaan. Ei vaikka eläisi satavuotiaaksi. Ei edes Rio Bravoa.

Isä aikoo tehdä tämän huomenna. Heti huomenaamulla. Sen jälkeen hän soittaa eläinlääkärille, että tulee hakemaan koiran pois.